lauantai 27. heinäkuuta 2019

merimaskun saarikirkko

Olen jostain lukenut, että Suomessa olisi kirkkoja noin 20 kilometrin välein. Se ei voi pitää koko maata ajatellen paikkaansa, mutta kun Merimaskun kirkko keskipisteenä otin kartalla tarkasteltavaksi halkaisijaltaan 30 km ympyrän, löysin pikaisella haarukoinnilla 15 kirkkoa, joista lähimpään oli maanteitse matkaa 12 km. Linnunteitä en ottanut huomioon. En ole varma, onko kirkkojen määrä täsmälleen oikea, mutta likipitäen kyllä. Jotain on voinut jäädä huomaamatta.

Merimasku oli ennen Naantaliin liittämistä itsenäinen kunta ja seurakunta. Kyläläiset pystyttivät  ensimmäisen kirkkonsa 1648 Merimaskun pääsaarelle, Otavaan, samalle paikalle, missä seisoo nykyinenkin 1726 rakennettu kirkko ja 1768 rakennettu kellotapuli.

Hämärähköön kirkkosaliin astuessani kiinnitti ensinnä huomiotani lautaseinien marmoria jäljittelevä pinta, maalattu 1850.

Alttaritaulua ei kirkossa ole. Alttarin eteen ovat seurakunnan paimenet kirjailleet yhteisen puumerkkinsä.

Barokkityyppinen saarnastuoli on saatu lahjoituksena jo edelliseen kirkkoon ja sen apostoliveistokset ovat turkulaisen puunleikkaajan, Mathias Reimanin, käsialaa. Kaikukatossa on latinankielinen muistutus: "Kirottu on se, joka Herran työn laiskasti tekee". Sarnastuolin oven ylpuolella lukee: "Minä olen lampaiden portti".

Turun seudun kirkoille ominainen kaappikello, yleensä vihreä, on 1800-luvun alulta, samoin votiivilaiva.

On mukavaa astua keskiaikaisen harmaakivikirkon sijasta pieneen, tunnelmallieen kyläkirkkoon, joka kutsuu enemmän hartauteen kuin museaaliseen ihmettelyyn.

Merimaskun kirkon seinät ja ikkunat ovat vähän vinksallaan, mutta suunnitelmissa on korjata  rakenteita ensi vuonna ja rahoittaa työ mm. myymällä pappila.

*

Tämäkin kirkko liittyy sukuhisoriaani. Seiskarin saarelta kotoisin ollut isoäitini äiti peiteltiin evakkkotaipaleensa päätteeksi Merimaskun kirkkomaan multiin. Seiskarilainen isoisäni isä kuoli Kustavissa. Kirkkojen väliä on maanteitse 50 km, mutta linnuntietä vain puolet siitä.

torstai 25. heinäkuuta 2019

tukkukauppiaan hauta

Kuvissa on Turun hautausmaalle ensimmäisenä haudatun tukkukauppias William Archibald Crampin hautamuistomerkki. Hän kuoli Turusa matkallaan Englannista Pietariin. Turun kirkonkirjojen mukaan hän kuoli 27-vuotiaana kuumeeseen ja hänet haudattiin 13.6.1806.

Vailla todenperäisyyttä on tieto, että hän olisikin ollut matkalla Pietarista Turkuun ja Piikkiössä hevoset olisivat pillastuneet, rattaat kaatuneet ja loukkaantunut matkustaja kuljetettu sairaalaan Turkuun, missä hän olisi kuollut toukokuussa 1806.

Niin tai näin. Crampin vanhemmat teettivät Pietarissa hautamuistomerkin ja kuljettivat sen Turun vastikään perustetulle hautausmaalle.

Hautakivestä puhutaan hautausmaan vanhimpana, mutta niin ei ole. Muistomerkki oli tehty Carraran marmorista ja sen kävi niin kuin Finladia-talon seinälevyjen: se ei kestänyt Suomen säitä. Siitä tehtiin lahjoitusvaroin kopio graniitista, johon vanha laatta kiinnitettiin 1867. Sen yläosassakin on ollut laatta, mutta sen kohtalosta en tiedä.

Cramp makasi Tuomiokirkon kirkkotarhassa alun toista vuotta ennenkuin hänet haudattiin ensimmäisenä vainajana nykyiselle, 20.9.1807 käyttöönsä vihitylle hautausmaalle. Kai siihen oli syynsä.



maanantai 22. heinäkuuta 2019

pyhän clemensin kirkko sauvossa

Vuonna 1969 Sauvo ja Karuna liitettiin yhteen ja niin syntyi Sauvo-Karunan seurakunta. Asiakirjalähteiden mukaan Sauvolla oli oma pappinsa jo vuonna 1335 ja nykyinen kirkko 1346. Paikalla on ollut puukirkkoja jo 1200-luvulla.

Sauvon keskiaikainen harmaakivikirkko noudattelee arkkitehtonisesti lukuisten kaltaistensa linjaa ja on olemukseltaan niin kookas, että osa yhteisestä kansasta on varmaan tuntenut olonsa maan matoseksi astuessaan Pyhälle Clemensille nimettyyn mahtavaan pyhäkköön, jonka etupenkki oli varattu ”paremmille ihmisille”.

Kirkko koristeltiin 1400-luvulla Kalannin koulukunnan mukaisilla kalkkimaalauksilla, joista puhdasoppisuuden hurmiossa melkein kaikki peitettiin vakoisella kalkilla 1600-luvun puolivälillä paavillisen pyhimyskultin hävittämiseksi. Ne paljastettiin vasta 1900-luvun alulla.

Puulle maalattu alttaritaulu barokkityylisine kehyksineen on vuoden 1650 puoliväliltä ja ostettu 1647 Abraham Niilonpojan leskeltä  hintaan 250 tlr. Sen alaosassa kuvatun viimeisen ehtoollisen ovat entisajan tunnolliset siivoojat turmelleet. Kirkon takaosan pimennossa (ei näy kuvissa) on R. W. Ekmanin 1869 maalaama Kristuksen ylösnousemista kuvaava alttaritalu. Alttarilevynä olevassa kalkkikivilaatassa on kaiverrus "Anno Domini MCCCXCI" (1391).

Pramea barokkityylinen saarnastuoli on lahjoitus vuodelta 1651. Katsojaa kohden olevissa pyhäinkuvissa ovat Bartolomeus, Filippus ja Johannes. Johanneksen vierellä on Pietari avaimensa kera. Jeesuskin porukassa on.

Puinen, valkoiseksi maalattu madonnaveistos Saksasta, on aikajanalta 1200-1300. Sen vieressä on tabernaakkeli, hostian eli siunatun leivän säilytyspaikka.

Pohjoismaista tekoa oleva triumfikrusifiksi on 1400-luvun lopulta. Lautaristin arvellaan olevan vuodelta 1695.

Pyhä Yrjänä ja lohikäärme -ryhmä on 1500-luvulta ja mahdollisesti Suomesta.

Sauvoa on sanottu aateliston kehdoksi, mikä selittää kirkossa olevien hautausvaakunoiden poikkeuksellisen runsauden. Niistä kootun ryhmän alla on vuonna 1802 valmistunut rokokootyylinen kaappikello.

Viimeistä edellisessä kuvassa, kuorin etuosassa, on viisikulmainen raudoitettu kolehtilipas. Edellinen lahosi maahan kaivettuna isonvihan aikana.

Nykyiset urut ovat vuodelta 1896. Entiset, vuodelta 1671, luovutettiin Turun linnan museolle, missä ne tuhoutuivat Neuvostoliiton ilmapommituksessa.

Museoviraston mukaan Sauvon kirkko on sisustukseltaan ja esineistöltään parhaiten säilynyt keskiaikainen kirkko Suomessa. Sen tähtiholvien sanotaan edustavan Suomen keskiaikaisen rakennustaiteen huippua.

(Ikäänkuin Neitsyt Mariaksi inkarnoitunut henkilö on kirkonopas.)

kalmistokävelyllä

Hellepäivän viilenteeksi sopii vaikka käyskennellä hautausmaan varjoisilla kujilla. Siellä on aina kiintoisaa nähtävää ja ajatuksia herättävää ja luontokokemukset poikkeavat lokkien ja ravintolalaivojen valtaaman Aurajoen annista.

Turun keskushautausmallakin on taiteilijakukkulansa, jossa ovat ainakin kuvanveistäjä Jussi Mäntysen ja kirjailija Jarkko Laineen kalmot, se mikä niistä tuhkauksen jälkeen on jäljelle jäänyt. Etäämpänä, Kaivokujan varrella, on maahan sovitettuna Veikko Antero Koskenniemen tuhkauurna.

Hautausmaan luterilaisen vanhan osan laidalla on työväenliikkeen isäksi sanotun N. R. av Ursinin muistokivi ja sen edessä reilusti tilaa turkulaisen sosiaalidemokraattisen työväen kokoontumiselle, mikäli häntä enää kollektiivisesti muistetaan.

Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli on aina käynnin arvoinen, mutta harvemmin muistetaan  Jussi Vikaista ja Ennu Okaa, joilla hiekkakivireliefien  ja muiden kuvanveistotöiden tekijöinä on ollut merkittävä osa kappelin visuaalisen ilmeen luomisessa. Kappelin alttarilla on aina orkidea, mikäli hautajaisvieraat eivät muuta halua.

Olen joskus miettinyt, voisiko kellotapulin ympärillä korkeaksi kasvavaneen puuston hienovaraisella harventamisella päästää tapulin paremmin esille.

Retken varsinainen luontokokemus oli sepelkyyhkyn kohtaminen. Hautausmaan elävänä asukkina se ei tuntunut olevan moinaskaan, vaikka pysähdyin sen viereen kameraani räpsyttämään. Muutenkin lajista on jo kehittynyt urbaaniympäristön eläjä.

Viimeisessä kuvassa männyn toinen haara on jo ehtoopuolella ja toukkien ja tikkojen mielenkiinnon kohteena.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

karunan kirkot

Karunan uutta kirkkorakennusta on kehuskeltu ja pidetty jopa kansallisromanttisen kauden kauneimpiin kuuluvana. Katsellessani rakennusta minussa herää ajatus, että tarvittaisiin vielä linnanneito ja ritari.

Pari vuotta sitten kirkossa käydessäni tutustuin aiemmin paikalla seisseen pyhäkön pienoismalliin, jonka originaali siirrettiin 1912 Seurasaaren ulkomuseoon Helsinkiin. Nykyinen kirkko rakennettiin vv. 1908–1910 Karunan harmaasta graniitista Josef Stenbäckin suunnitelman mukaan.

Vanhan kirkon syntyhistoria on kiinnostava:

Vuonna 1566 rakennetun Karunan kartanon rakentajasuvun jälkeen kartanon omistajaksi tuli Arvid Bernhard Horn (s. Halikko 1664,  poliitikko, sotilas, diplomaatti Ruotsin kuningaskunnan palveluksessa). Kun hän nuorena miehenä halusi avioitua Maskun Kankaisten kartanon Ingeborg Gyldenärin kanssa, pidettiin aietta sopimattomana, koska morsian oli sulhasen serkku. Tuomiokapitulikaan ei heltynyt, vaan katsoi asian kuuluvan kuninkaalle.

Yritettyään turhaan vuoden ajan saada kristillistä vihkimystä liitolleen sai pariskunta Lohjan kirkkoherralta melkoisen painostuksen jälkeen muodollisen vihkimyksen, mitä ei kuitenkaan kirkollisesti hyväksytty ja pariskunnalta kiellettiin ehtoollisyhteys ja säädyn mukainen istumapaikka Sauvon kirkon etupenkissä.

Synnytettyään kuudennen lapsensa Ingeborg kuoli ja Arvid avioitui laillisesti Maria Elisabeth Krusen kanssa 1680, mutta ehtoollis- ja etupenkkikielto säilyi. Tästä suivaantuneena Horn rakensi omilla rahoillaan kirkon, Sant Maria Elisabethin, kartanonsa viereen 1685. Näin Karuna sai ensimmäisen kirkkorakennuksensa, jossa Arvid sai istua missä halusi ja osallistua ehtoolliselle. Horn pidätti itselleen patronaattioikeuden eli päätösvallan papin valinnassa, jollainen oli ollut Suomessa vain Joensuun kartanolla Halikossa ja Louhisaaren kartanolla Askaisissa.

Kolmannessa kuvassa ylhäältä on laamanni J. Olivencreutzin hautakappeli. Hän omisti Karunan kartanon  1752-1804. 

maanantai 15. heinäkuuta 2019

kirkon rantaa

Poutapäivää Karunassa

täältä ikuisuuteen

Karunan kirkon kaasugrilli.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

helsingin vanha kirkko

Suunnatessani Helsingin Hietaniemen hautausmaalle virkistyskävelylle poikkesin Helsingin vanhaan kirkkoon mahdollista sadetta karkuun.

Kampin hautausmaan laidalla sijaitseva C. I. Engelin piirustusten mukaan väliaikaiseksi rakennettu puiden keskellä piileksivä pyhäkkö on vanhin pääkaupungin nykyisistä jumalanpalvontapaikoista. Sitä alettiin rakentaa 1824, koska Senaatintorilla sijainnut Ulrika Eleonoran 1727 rakennettu kirkko päätettiin purkaa kaupungin rakentamisen tieltä.

Ulrikan kirkon yhteydessä oli hautausmaa, jonka rauhaa vartioivat nykyisin vainajien leposijojen päälle rakennetut talot, kadut ja tori. Kampin hautausmaakaan ei ollut vain se pieni pläntti, jota ruttopuistoksi sanotaan, vaan jatkuu kaupunkirakenteen alle.

Vanha kirkko vihittiin käyttöönsä 1826. Helsingin Hietalahden niemellä sijaitseva hautausmaa, jonne on jo haudattu yli 12600 vainajaa, vihittiin käyttöönsä kolmisen vuotta myöhemmin.

Helsingin vanha kirkko on valoisa, siisti ja virallinen. Ulrika Eleonoran kirkosta on saarnastuoli vuodelta 1726. Sieltä myös arvellaan olevan Bulevardilla Norra Svenska församlingenin varastossa säilytettävän viinikannun, jonka kyljessä olevasta latinankielisestä kirjoituksesta ilmenee, että se on hankittu Helsingin tullessa Suomen pääkaupungiksi.

Reijo Pitkärannan latinasta suomentama teksti kannun kyljessä on seuraava: ”Kaupungin kirkko sai kaunistuksekseen tämän kannun vuonna 1812, kun keisari Aleksanteri I, Suomen hyväntekijä ja suuriruhtinas, julisti Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Viinikannu hankittiin omin varoin.”

Muuta edellisestä kirkosta saatua esineistöä ovat alttarikehys, urut (nykyisin Särkisalon kirkossa Salossa), kattokruunu ja eräät penkit.

Kirkon alttaritauluna on Robert Wilhelm Ekmanin vuosina 1846–48 maalaama ”Jeesus siunaa lapsia” -teos.

Koska Engelin alkuperäissuunnitelmaan kuulunut kellotapuli jäi rakentamatta, jäi kirkko kelloitta. Nykyisin niiden virkaa toimittaa sähköinen kellolaite.

Alinna Engelin vesivärimaalaus Ulrika Eleonoran kirkosta.