kukkain kukoistus

elävät nuotit

rakkauden patoluukku

Aurajoen Halistenkoskella oli vuosisatoja vesivoiman varassa toimivaa teollisuutta. Ensimmäinen mylly ilmestyi koskeen 1300-luvun puolivälillä. Ennen vilkkaasta teollisuus- ja kauppapaikasta on jäljellä vain 1800-luvun alulla rakennettu Myllärintupa, josta saa matkailupalveluja ja kesäkioskin antimia. 

Turun vesilaitos pumppasi pitkään turkulaisten käyttöveden Halistenkosken patoaltaasta, mutta nykyisin asukkaat saavat talousvetensä Kokemäenjoesta.

Koskessa on kalaporras jalokaloille ja patoluukuussa Idalle osoitettu rakkaudentunnustus.

päin auran rantaa

 

paikkarin torpasta hän lähti

Ehkä jossain Elias Lönnrotin synnyinkodin vaiheilla Samatissa on seissyt koivu, jonka oksanhangassa Eliaksen kerrotaan poikasena istuneen lukemassa. Pyydettyään turhaan äidiltä leipää nälkäänsä oli Elias vastannut, että jassoo, minä luen sitten. Näin kansakoulun lukukirjassa Eliaksen kodin köyhyydestä kerrottiin. 

Koululuokkamme peräseinällä oli pitkä rivi Lönnrotin Kalevalaa koululaispainoksena. En muista niitä koskaan luetun, mutta aikansa arvokkaimpana kansalliskirjallisuutena sitä varmaan piti Kouluhallituksen määräyksestä olla saatavilla Ahon Rautatien ja Kiven veljesten rinnalla. 

Aikaa myöten minulle selvisi, ettei kansalliseepoksemme, jota teosofien piirissä luettiin kuin Raamattua ikään, ollutkaan sanan väärentämätöntä maitoa, vaan Lönnrotin kaunokirjallinen tuotos, jonka hän oli laatinut keräämästään suullisesta kansanrunousperinnöstä, josta omien sanojensa mukaan olisi kyennyt luomaan ainakin seitsemän erilaista Kalevalaa. Tuossa vaiheessa hän tuskin enää ajatteli kokoavansa yhteen jonkin muinaishistoriallisen kokonaisuuden sirpaleita. 

Vuonna 1849 hän Litteraturbladetissa kertoi työmetodistaan: ”En voinut pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta, mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin järjestykseen ja joka sitten, laulajien esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouden puolesta, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat – tai, puhuaksemme runon sanoilla: ’Itse loime loitsijaksi, Laikahtime laulajaksi’, s.o. pidin itseäni runonlaulajana yhtä hyvin kuin hekin.” Runot saivat Lönnrotin käsittelyssä juonellisen sisällön. 

Suhtauduttakoon Kalevalaan miten tahansa, teki Lönnrot teoksensa eri laitoksia kootessaan merkittävän palveluksen vakiintumattomassa vaiheessa olevalle suomen kielelle. Hän otti myös huomioon saamansa kielellistä ilmaisua koskevan työaikaisen kritiikin, mutta yhdessä asiassa hän ei antanut periksi: d-kirjainta ei hänen tekstissään ole. Ruokottomiksi katsomansa sanat hän poisti, mihin häntä neuvottiinkin, ”jotta Kalevala sopisi vallasväenkin naispuolisille”.

Jo pelkästään Kalevalan ansiosta Lönnrot olisi nostettu kansakunnan kaapin päälle, mutta hän ansioitui myös Kantelettaren kokoajana, kielentutkijana, sanakirjojen toimittajana, virsirunoilijana, kielenkääntäjänä, suomen kielen professorina ja ylipäätään kirjakielen kehittäjänä. Ei ollut vähäinen tehtävä saattaa runonkeruulla hankittu murreaineisto kielellisesti jotakuinkin ymmärrettäväksi. Nyt teos on "suomennettukin". Tulos on täydellistä kielimoskaa.

Lönnrot toimi myös Kajaanin piirilääkärinä, joskin hänen aikanaan lääketiede Suomessa oli lähinnä kansanlääkinnän tasolla. Yhdellä ja samalla koulutuksella saattoi ryhtyä papiksi tai lääkäriksi. Uransa alkuvaiheessa Lönnrotkin päätyi tekemään tällaista ammatillista valintaa. Lääkärintointa hän harjoitti sivutoimisesti vielä vanhoilla päivillään. Lääkintöhallituksen pyynnöstä hän laati useita terveydenhoito-oppaita aina lastenhoidosta jäkäläleivän valmistukseen.

lapset sodassa

Tutkiessani Turun hautausmaalla muuatta hautakiveä huomiotani kiinnitti kapinavuotena 1918 nelivuotiaana kuollut Sally Margaretha Bäckström. Kuolinvuosi alkoi askarruttaa mieltäni. Tuulikki Pekkalaisen kansalaissodan lapsikuolemia käsittelevästä kirjasta Lapset sodassa 1918 löysin Sallyn, josta kaikessa tylyydessään oli merkintä: valkoinen, kuolintapa tuntematon. Hänet oli ilmeisesti vanhempiensa yhteiskunnallisen vakaumuksen mukaan ideologisesti määritelty.

Pikkulasten kuolinsyyksi mainitaan tilastoissa useimmiten harhalaukaus ja vahingonlaukaus, mutta merkintöjen totuudellisuudesta ei voi olla varma. Löytyy myös kuristamalla tapettu kolmiviikkoinen lapsi, ammuttu 1-vuotias ja ”murhattu” 3-vuotias. Pienokaisia kuoli myös sairauksiin.

Lapsisotilaat olivat sekä punaisten että valkoisten puolella yleensä 14–15-vuotiaita, mutta  löytyy myös 8-vuotias luodista surmansa saanut ”sotilas”. Muuan 13-vuotias poika ammuttiin yhdessä isänsä kanssa. Kaksitoistavuotias tyttö ”poltettiin asuntoonsa”. Lahdessa tyttöjä ammuttiin juoksuhautoihin. Esimerkkejä riittää.

Valkoisten kenttäoikeus tuomitsi myös lapsia ammuttaviksi. Nuorimmat teloitetut olivat kolme 12-vuotiasta ja 9-vuotias. Lapsivankeja vankileireillä oli 1482. Kadoksiin jäi 21 lasta, tyttöjä ja poikia. Arvailujen varaan on heidän kohtalonsa jäänyt.

syyskuun viimeiset

Ilokseni ehdin ennen lehtipuhallinporukkaa Turun hautausmaalle vaahteranlehtiä kahistamaan ja hautoja katselemaan. 

Ylinnä enkeliveistoksen koristaman hautakiven alla oleva Pekka Uschanoff oli savenvalaja Muolaan Kyyrölässä. Kotiseutukronikoijan mukaan Kyyrölässä joka kolmas mies 1930-luvulla oli ainakin sivutoiminen potintekijä. Talvisodan alla kylässä oli  pottiverstaita, kornuja, noin seitsemänkymmentä.

Rami Sarmasto, laulaja ja näyttelijä, menehtyi 27-vuotiaana auto-onnettomuudessa, jossa oli mukana  hänen kihlattunsa Tamara Lund, joka selviytyi onnettomuudesta katkenneella kylkiluulla. Tamara Lundin hauta on Turun Kakskerran kirkkomaalla. Rami Sarmaston äiti eli pitkän elämän ja pääsi kuolemassa poikansa viereen.

Ajatuksia saattaa herättää hautakivi, jossa lukee pelkästään ÄITI, monien mielestä suomen kielen kaunein sana. Haudan hallintaoikeus on päättynyt ja jos sitä ei jatketa eikä kiveä poisteta vuoden kuluessa, vie seurakunta kiven ja ehkä äitienpäiväruusunkin.

Bror (Buntta) Arne Napoleon Wahlroosin hautakivi seisoo samassa rintamassa jääkäriupseerien hautakivien kanssa. Muistokirjoituksessa isästään Björn Wahlroos kertoo, ettei isä pystynyt askeltamaan edes viittäsataa metriä ilman matkalukemista. Hän luki aina milloin se oli mahdollista, ja kaiken mahdollisen, postiluukustakin putoilevan.

Kuvassa olevan hautausmaan korkeimman muistokiven kirjoitusta en muista, mutta käyn joskus parsimassa aukon. 

Lopuissa kuvissa on lähinnä maisemallisia objekteja, joista erityinen on vaahteranlehdillä turhamaisesti somistautunut kuusenrahjus.

vielä hehkuu

myrskyn mentyä

 

värikylläisyys

Syksy jo saa, taas.
 

turvavälit

Aluehallintoviraston mukaan vastuu turvavälien noudattamisesta on tapahtumanjärjestäjällä.

kiulukat

Ruusunmarjat tunnustavat punaista.

kohtalona seili

Seilin saaressa kuuden kilometrin päässä Nauvosta sijaitseva kirkko on osa 1600-luvulla perustetun Seilin hospitaalin kokonaisuutta. Ensimmäinen kirkko tuotiin saareen 1624 Pyhän Yrjön hospitaalista Turusta. Kyseessä oli pieni kappeli, jonka paikalle nykyinen ristikirkko rakennettiin vuonna 1733. Kirkon likellä oleva kellotapuli on rakennettu vanhojen piirustusten mukaan vuonna 1960.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin annettua 16.7.1619 määräyksen uuden hospitaalin perustamisesta spitaalisille ja houruille Nauvon pitäjän Seilin saareen saapui lokakuussa 1622 Seiliin ensimmäinen erä spitaalisia.

Nykyisin kirkolle pääsee kävellen, mutta vielä 1700-luvulla kirkon ja pääsaaren erotti salmi, joka umpeutui maan kohoamisen myötä. Kirkkosaareen kirkon likelle oli rakennettu spitaalisille neljä pientä asuinrakennusta, sauna ja leivintupa.

Lepraa pidettiin jumalan rangaistuksena ja sitä hoidettiin mm. katumusharjoituksilla, jumalansanalla, Kupittaan lähdevedellä, viinalla, suoneniskennällä ja jäillä täytetyillä metallihatuilla.

Sielunhoidon ensimmäisenä päällysmiehenä saaressa toimi vähän aikaa pappi Hieronymus Laurentii Hinnulinus (k.1634), lähtöjään turkulainen porvarispoika, joka tuomittiin kuolemaan haureudesta, mutta armahdettiin. Lankeemus oli ehtinyt tapahtua jo ennen hänen nimittämistään Seilin hospitaalisaarnaajaksi. Pappisvirkansa hän menetti.

Seilin papeista Carl Pictorius (k. 1649) hoiti virkaa 1624–29, minkä jälkeen hänet itsensä otettiin ”heikkopäisenä" (hufwudswag) hospitaalin potilaaksi. Pictorius suomensi lukuisia hartauskirjoja.

Unitarismiin suuntautunut skånelainen Olof Norman lähetettiin perheineen 1745 eristyksiin Sjählön hospitaaliin, koska kielsi Jumalan kolminaisuuden ja vaati kirkon eroa valtiosta. Siellä hän kuoli vuonna 1773 osallistumatta kirkolliseen elämään.

Kirkko on rakennettu mäntyhirsistä ja jätetty sisäpuolelta silleen. Saarnastuolin on maalannut 19-vuotias ylioppilas Carl Johan von Holthausen vuonna 1734. Hän maalasi myös saarnastuolilla sijaitsevan enkelitaulun. Kuorissa on Helge Sténin maalaus Myrsky Genesaretinjärvellä vuodelta 1949.

Spitaalisilla oli kirkossa aidalla eristetty alueensa salin perällä, jonne oli ulkoa oma sisäänkäyntinsä. Aidan edessä on yksinkertainen alttaria mukaileva matala rakennelma ehtoollisen jakamiseksi. Pappi ei koskenut sairaisiin, vaan ojensi heille ehtoollisviinin varrellisella astialla.

Votiivilaiva on pienoismalli nauvolaisesta Agent-prikistä, jota käytettiin kauppalaivana 1800-luvulla.

Lattian keskellä on luukku, jonka alla ovat taloudenhoitaja Eric Lithanderin ja hänen perheensä haudat. 

Kirkon takana olevan hautausmaan valkoiset ristit viittaavat mielisairaalan potilaisiin. Jäljellä olevia on korjailtu, uusittu ja siirrelty. Vanhan käytännön mukaan hautapaikka oli uudelleen käytettävissä, kun siinä ollut risti oli lahonnut. Kalmisto ei ollut vain potilaita, vaan myös henkilökuntaa varten, joten siellä on myös hautakiviä ja rautaisia ristejä. Kuvassa olevat pienet rautaiset ristit ovat lasten haudoilla. 

Lepraan kuoleitten hautausmaan paikka on edelleen epäselvä. Hautausmaan oletetulle paikalle on pystytetty risti, mutta kaivauksissa ei alueelta ole löytynyt vainajien jäänteitä. Viimeinen, 663. leprapotilas, oli Eurasta kotoisin ja saarella 52 vuotta viettänyt Malin Matsdotter. Hänet haudattiin 1785, mutta on epäilty, tokko hän hän sairastikaan lepraa, koska eli vanhaksi. Pappien tekemiä diagnooseja on aihetta epäillä.

Jumalanpalveluksia pidettiin "kahden alttarin väelle" Malin Matsdotterin kuolemaan asti. Mielisairaiden osuus saaren potilaista oli koko ajan noussut sitä mukaa kuin leprasairaiden määrä oli vähennyt. Jo vuodelta 1755 oli olemassa kruunun päätös, että mielisairaanhoito keskitetään Seilin saareen. Tulijalla piti olla mukanaan 20 taalaria sekä arkkulaudat ja naulat ruumisarkkua varten. 

Viimeisen spitaalihautauksen jälkeen hospitaali siirrettiin pääsaarelle, jonne rakennettiin 1800-luvun alussa hourujenhuone eli mielisairaala, josta tuli erityisesti kroonisten naispotilaiden sijoituspaikka.  Potilaiden huolenpito muodostui vankilamaisista oloista, vaatteista, ruoasta ja viinasta.

1840-luvulla sairaalan virallinen nimi oli Seilin turvalaitos parantumattomasti mielisairaille. Potilaspaikkoja lisättiin 67:ään, kun uusi päärakennus valmistui 1851. Naismielisairaalaksi Seili määrättiin vuodesta 1889, jolloin miespotilaat siirrettiin Käkisalmen turvakotiin. Naisilla yleisin syy joutua laitokseen oli lapsensa surmaaminen. Koska Seilin sairaala oli ensi sijassa säilyttävä laitos, lähetettiin sinne parantumattomiksi luokiteltuja potilaita Helsingin Lapinlahden mielisairaalasta.  

Seilin laitos suljettiin 1962. Viimeisenä toimintavuotena siellä oli hoidettavana 41 potilasta, joista 29 oli ollut Seilissä yli kymmenen vuotta, yksi potilas peräti 33 vuotta. Sairaalan rakennukset siirtyivät Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön.

Muutamia vuosia sitten saaressa käynnistyi pitkän väännön jälkeen kaupallinen turismi, jonka totisesti toivon pysyvän säällisissä rajoissa.