Aavistan kuoleman varjon. / Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain* pöydälle. / Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, / joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. / Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, / koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. / Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, / se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: / olen kuoleva valon lävistämänä; / kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, / käännän hymyten elämälle selkäni.
*Nornat ovat skandinavisessa mytologiassa kohtalon jumalattaria.
Södergran, Edith 1929: Levottomia unia: runoja. Suomentanut Uuno Kailas.
Hitaasti mutta varmasti luonto elpyy kohti kesää. Pikkulimaska on noussut ojan pohjavedestä valoa ahmimaan. Pähkinäpensaiden urvut ovat vielä laihoja, mutta pulkistuvat kyllä. Jotkut pensaat näyttävät vihreää silmujensa kärjillä. Peippo kuuluttaa paluustaan rinta rottingilla. Vanhan kansan mukaan "huhtikuun jäätä ja pikkulapsen persettä ei ole kumpaakaan uskominen", mutta "kevähinen kehno ilma hyvää ajatteleepi." 
Aavistan kuoleman varjon. / Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain* pöydälle. / Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, / joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. / Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, / koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. / Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, / se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: / olen kuoleva valon lävistämänä; / kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, / käännän hymyten elämälle selkäni. 
