Ehkä jossain Elias Lönnrotin synnyinkodin vaiheilla Samatissa on seissyt koivu, jonka oksanhangassa Eliaksen kerrotaan poikasena istuneen lukemassa. Pyydettyään turhaan äidiltä leipää nälkäänsä oli Elias vastannut, että jassoo, minä luen sitten. Näin kansakoulun lukukirjassa Eliaksen kodin köyhyydestä kerrottiin.
Koululuokkamme peräseinällä oli pitkä rivi Lönnrotin Kalevalaa koululaispainoksena. En muista niitä koskaan luetun, mutta aikansa arvokkaimpana kansalliskirjallisuutena sitä varmaan piti Kouluhallituksen määräyksestä olla saatavilla Ahon Rautatien ja Kiven veljesten rinnalla.
Aikaa myöten minulle selvisi, ettei kansalliseepoksemme, jota teosofien piirissä luettiin kuin Raamattua ikään, ollutkaan sanan väärentämätöntä maitoa, vaan Lönnrotin kaunokirjallinen tuotos, jonka hän oli laatinut keräämästään suullisesta kansanrunousperinnöstä, josta omien sanojensa mukaan olisi kyennyt luomaan ainakin seitsemän erilaista Kalevalaa. Tuossa vaiheessa hän tuskin enää ajatteli kokoavansa yhteen jonkin muinaishistoriallisen kokonaisuuden sirpaleita.
Vuonna 1849 hän Litteraturbladetissa kertoi työmetodistaan: ”En voinut pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta, mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin järjestykseen ja joka sitten, laulajien esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouden puolesta, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat – tai, puhuaksemme runon sanoilla: ’Itse loime loitsijaksi, Laikahtime laulajaksi’, s.o. pidin itseäni runonlaulajana yhtä hyvin kuin hekin.” Runot saivat Lönnrotin käsittelyssä juonellisen sisällön.
Suhtauduttakoon Kalevalaan miten tahansa, teki Lönnrot teoksensa eri laitoksia kootessaan merkittävän palveluksen vakiintumattomassa vaiheessa olevalle suomen kielelle. Hän otti myös huomioon saamansa kielellistä ilmaisua koskevan työaikaisen kritiikin, mutta yhdessä asiassa hän ei antanut periksi: d-kirjainta ei hänen tekstissään ole. Ruokottomiksi katsomansa sanat hän poisti, mihin häntä neuvottiinkin, ”jotta Kalevala sopisi vallasväenkin naispuolisille”.
Jo pelkästään Kalevalan ansiosta Lönnrot olisi nostettu kansakunnan kaapin päälle, mutta hän ansioitui myös Kantelettaren kokoajana, kielentutkijana, sanakirjojen toimittajana, virsirunoilijana, kielenkääntäjänä, suomen kielen professorina ja ylipäätään kirjakielen kehittäjänä. Ei ollut vähäinen tehtävä saattaa runonkeruulla hankittu murreaineisto kielellisesti jotakuinkin ymmärrettäväksi. Nyt teos on "suomennettukin". Tulos on täydellistä kielimoskaa.
Lönnrot toimi myös Kajaanin piirilääkärinä, joskin hänen aikanaan lääketiede Suomessa oli lähinnä kansanlääkinnän tasolla. Yhdellä ja samalla koulutuksella saattoi ryhtyä papiksi tai lääkäriksi. Uransa alkuvaiheessa Lönnrotkin päätyi tekemään tällaista ammatillista valintaa. Lääkärintointa hän harjoitti sivutoimisesti vielä vanhoilla päivillään. Lääkintöhallituksen pyynnöstä hän laati useita terveydenhoito-oppaita aina lastenhoidosta jäkäläleivän valmistukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti