PS. Todennäköisesti eniten karhukaisia on kuvan kannolla olevalla sammalella, koska sammal kerää kosteutta ja vesi on tärkeää karhukaisten elämälle. Kuiville joutuessaan ne pystyvät pysäyttämään aineenvaihduntansa ja siirtymään anhydrobiosiin ainakin kymmeneksi vuodeksi ja elpymään saadessaan vettä niskaansa. Niinpä karhukainen on tunnettu myös "pienenä vesikarhuna". Pieni se onkin: pienimmillään 0,1 millimetriä ja suurimmillaan 1,5 millimetriä. Karhukaiset eivät ole sosiaalisia, ne eivät kommunikoi keskenään. Ne liikkuvat hyvin hitaasti ja kohdatessaan toisensa vaihtavat suuntaa, paitsi jos aikovat lisääntyä suvullisesti.
Ennen peeässääsi mietinkin, puhutko todella karhukaisista vai onko kyse jonkin kasvin murrenimityksestä, jota en tunne. Mutta siis karhukainen. Siihen tutustuin vuosia sitten. En itse eläimeen vaan karhukaiseen kielellistettynä olentona. Eräs masennustaipuvainen ihminen puhui paljon karhukaisista. Se tuntui jotenkin lohdulliselta.
VastaaPoistaOlen muuten sitä mieltä, että olet valokuvaajana eräällä tapaa avoimempi tai tunteikkaampi kuin kirjoittajana.
Suvi Auviselta on tullut kirja karhukaisista. Äsken ajateltiin, että viimeisenä täältä lähtee russakka, mutta viimeisimmän tiedon mukaan viimeisin lähtijä olisikin karhukainen.
VastaaPoistaLuonnehdintasi minusta saattaa pitää paikkansa, mutta valokuvaajana en ole mitään enkä ilman kuvaan liittyviä tekstejä senkään vertaa. Kirjoitin jotakuinkin yhtäjaksoisesti 35 vuotta eikä siihen juuri tunteikkuutta mahtunut, jollei sitten huokaukseeni, että panen käteni kyynärpäitä myöten ristiin, kun minun ei enää tarvitse kirjoittaa. Mutta eihän niin voinut eikä saanut käydä.
Elämäni petiittinilviäisenä aloitin viemällä Kansan Uutisten Kalevi Haikaralle runon. Haikara silmäili pötkylää ja sanoi julkaisevansa siitä puolet.
Lähdin toimituksesta iloisena rahaa taskussani.
Minähän en valokuvauksesta ymmärrä juuri mitään. Siten en osaa arvioida, onko jokin kuva "hyvä" vai ei. Luen valokuvia kuin runoja.
PoistaKalevi Haikaralta saatoit oppia tuon, että kaikesta sanottavasta on leikattava puolet pois. Tekstisi elää aukoistaan.
Petiittinilviäiseksi olet kyllä aika vastaanottavainen.
En ymmärrä, miksi et ymmärtäisi valokuvauksesta tai valokuvista mitään. Kiinnostava on ajatuksesi, että valokuvaa voi lukea kuin runoa. Miksei... Tuottaessani epäonnistuneen kuvan saatan todeta, että menipä taiteen puolelle.
VastaaPoistaMentyäni sanomalehteen töihin homman aluksi minulle ilmoitettiin: - Kun töhin tultuasi lyöt nyrkillä pöytään, niin siellä misä helähtää on sakset.
Korjaus: misä po. missä
VastaaPoistaOlin jo kertomassa monipolvisesti, miksi en ymmärrä valokuvauksesta mitään, mutta sitten se alkoi tuntua tyhmältä, eräänlaiselta itsetehostukselta. Aloinkin selailla aiempia juttujasi. Havaintoja: 1) Puhut oudon usein pähkinäpensaista. 2) Ville Vallattomankin ottamia kuvia täällä on! 3) Sinussa kuolema ja syntymä/elämä päällekkäistyvät jatkuvasti ja jotenkin luontevasti mutta lyyrisesti.
PoistaNiin kuin tuossa tammenterhojutussakin. Siell' on terhon lysti olla, kehdossansa. Terhokodissa.
Aloin jo kuudentoista ikäisenä läträtä mustavalkoisten kuvien kanssa. Tykkäsin siitä. Olen myös jonkin verran työskennellyt graafisella alalla kuvien parissa. 1) Jotenkin olen tykästynyt pähkinäpensaan elämään. Sen juurakko on hyvin pitkäikäinen ja saattaa elää yli tuhat vuotta. Maanpäälliset runkohaarat kuukahtavat jo viisikymppisinä, mutta juurakosta tunkee uusia tilalle. Ne kukkivat varhain ja kauniisti ja ruokkivat pähkinöillä metsän eläviä ja tuottavat iloa minulle. 2) Pidämme Villen kanssa yhteyttä kuvakirjeitse, paitsi että Ville ei juurikaan kirjelmöi. Meillä on myös noin viikoittainen puhelinyhteys. 3) Ilmaiset niin ikään lyyrisesti luonteenpiirteeni, jonka olen joutunut tunnistamaan, enkä aivan ahdistuksetta.
VastaaPoista