Uusi, kivestä rakennettu kirkkorakennus, saatiin käyttöön vuonna 1680. Puukirkko purettiin kymmenen vuotta myöhemmin.
Isonvihan aikaan 1700-luvun alulla venäläiset vandalisoivat uuden kirkkorakennuksen, mutta eivät sentään polttaneet sitä. Kirkko paloi vasta kesällä 1821, kun kaupunkipalosta lennähtäneet kipinät sytyttivät rakennuksen paanukaton. Seinät jäivät pystyyn. Barokista uusklassismiin muutetun kirkon jälleenrakentaminen valmistui kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Kirkon pääsisäänkäynnin yläpuolella on Gustaf Adolf Lejonhufvudin ja hänen vaimonsa hiekkakivinen vaakunareliefi. Raaseporin kreivikunnan haltuunsa saanut Lejonhufvud oli antanut 1651 käskyn kivikirkon rakentamisesta.
Kuoriseinällä on tulipalosta pelastunut barokkityylinen alttarilaite ja Tukholmasta 1797 ostettu ristiltäottoa esittävä taidemaalari Lorentz Pasch nuoremman tekemä alttaritaulutaulu, eräs Corneliis de Vos´n öljymaalauksesta tehdyistä lukuisista toisinnoista. Saarnastuoli on kopio tulipalossa tuhoutuneesta ja sitä koristaa kuvaus armonvälineistä. Lasimaalaukset, joita on kaksi, toteutti 1920 luvulla Karin Mazeitti-Slotte. Ne sijaitsivat alunperin kahtapuolen alttaritaula, mutta koska niiden katsottiin riitelevän alttarilaitteen kanssa, ne sijoitettiin pitkille seinille ja kuori-ikkunat muurattiin umpeen. Kuvassa on maalauksista vain toinen, sillä auringonpaiste esti toisen kuvaamisen. Urut on lahjoitus vuodelta 1842. Pillistön keskellä on lahjoittajan, Berndt Erik Inbergin, muotokuva. Votiivilaiva on uustuotantoa vuodelta 1997. Sen lahjoittaja ja tekijä, tammisaarelainen Heimo Kaunisranta, on käyttänyt rakentamiseen 4600 hammastikkua. Pääsisäänkäynnin vieressä oleva oleva morsiusmatto on Saga Peitson suunnittelema, Tammisaaren käsityökoulun oppilaiden kutoma ja Tammisaaren marttayhdistyksen lahjoittama. Yleisvaikutelmani kirkkosalista oli siisti, valoisa, melko persoonaton ja hieman porvarillinen siten kuin minä sen ymmärrän.
Ajattelin myös tästä kirkosta: siisti ja valoisa, klassisen kauniita yksityiskohtia, erityisesti urkufasadi ja vanha alttarikuva sekä se lasimaalaus, josta sait kuvan. Tammisaaressa on ollut ilmeisen paljon (porvarillisia?) hyväntekijöitä, jotka ovat lahjoittaneet kirkolle yhtä ja toista. Nykyaikana ei ehkä osaa arvostaa lahjoittajan kuvia kirkon sisustuksessa, nimi riittäisi.
VastaaPoistaTammisaaren kirkkorakennus on jotenkin erityinen. Ehkä se johtuu siitä, että tavallaan taajaman vanhimpana muinaismuistona siellä ei kuitenkaan ole esillä keskiaikaisuuteen viittaavaa rekvisiittaa. Rakennuksen historia on paljolti Leijonhufvud-suvun historiaa, myös taloudellisesti. Kirkon esineistö on suurelta osin lahjoituksia. Vuonna 1676 hankitut tiimalasit ovat kirkon vanhinta kalustoa. Kun nykyinen kirkko otettiin käyttöön, siihen siirrettiin vanhan puukirkon saarnastuoli. Se myytiin loppuunkuluneena Tammisaaren kappalaiselle. Kirkkoa on viimeksi uudistettu 1958-59. Tuolloin entisöitiin urut, jossa on sekä soivia että mykkiä pillejä.
VastaaPoistaNyt kyllä mietityttää, mihin tarkoitukseen kappalainen mahtoi saarnatuolia tarvita.
VastaaPoistaSaarnastuoliasiassa täytyy tyytyä epävarmaan perimätietoon, jonka mukaan kappalainen Nils Stigelius olisi lahjoittanut saarnastuolin synnyinpitäjälleen Pusulalle, missä se olisi sijoitettu Kärkölän kyläkirkkoon, jonka kyläläiset 1754 rakensivat.
VastaaPoistaTammisaaressa Stigelius toimi pedagogion koulumestarina, papiston apulaisena ja kappalaisena. Hänet mainitaan tarmokkaana ja ankarana kirkkokurin ylläpitäjänä, joka riiteli usein saatavistaan raastuvanoikeudessa, joutuen itsekin vastaamaan oikeudessa porvariston nostamiin kanteisiin.
Stigelius syntyi papin pojaksi todennäköisesti 1660-luvun alulla ja kuoli Tammisaaressa maaliskuussa 1712.
Vähäinen lisäys:
VastaaPoistaVuonna 1999 päivätyssä Kärkölän kyläkirkon oppaassa todetaan, että saarnastuolin alkuperää ei varmuudella tunneta ja että se on tuotu toisesta pitäjästä.