luonnosta

Juuri nyt täällä etelässä pähkinäpensaat kasvattavat urpuja varhaiseen kukintaansa. Sorea hiirenporras halaa maata. Kallioimarre on ottanut kasvupaikakseen tammen kyljen. Ainavihreä sinivuokko löytyy tarkasti katsoen kannon likeltä. Koivu on vanginnut tammen lehtiryppään. Paisukarve kukoistaa pähkinäpensaan rungolla.

kellotapuli

Turun läänin Koskella on ollut kehno kirkko-onni. Nyt on menossa viidennen kirkon ties monesko sisäremontti. Edelliset kirkot purettiin milloin mistäkin syystä. Kirkkorakennus saatettiin kokea ahtaaksi, rappeutuneeksi tai huonosti rakennetuksi. Jotain on sentään jäänyt pysyväksi, nimittäin Mikael Piimäsen 1777 rakentama uljas kellotapuli, jonka kelloa ei tosin enää soiteta, koska soitto on siirretty kajahtelemaan toisaalle rakennetun kirkon sähköisillä toiminnoilla. Yläkuvassa tapulin vieressä olevasta 1817 rakennetusta kirkosta sanotaan Suomen kirkon paimenmuistossa, että se on rappeutunut ja kylmä. Kosken ensimmäinen kirkko rakennettiin 1647, seuraavat 1652, 1679, 1817 ja nykyinen 1935. 

 

Tapulissa olevan kellon kyljessä olevasta ruotsinkielisestä tekstistä ilmenee, että kello lahjoitettiin Kosken kappelille jo 1674, mutta valettiin uudestaan 1778 Tukholmassa. Kellon yläreunassa on latinankielinen ylistys Soli Deo gloria, "Yksin Jumalalle kunnia". Kellotapuli on liittynyt intendentinkonttorin suunnittelemaan 1817 rakennettuun kirkkoon.

yrjö liipolan museo

Kuvanveistäjä Uuno Yrjö Gabriel Liipola syntyi Turun läänin Koskella 1881 ja työskenteli taideopintojensa jälkeen kotiateljeessaan, kunnes itsenäisyysaktivistina joutui 1904 pakenemaan Suomesta päätyen Unkariin, mistä palasi kotimaahansa vasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua unkarilaisen puolisonsa Mara de Foesterin kanssa. Pariskunta asettui Kauniaisiin, mistä muutti terveyssyistä 1955 Italiaan. Viimeiset kymmenen vuottaan he asuivat Koskella ja kuolivat vuonna 1971, Yrjö 26.3., Mara 25.7. 

 

Yrjö Liipola lahjoitti kotikunnalleen 153 veistosta, jotka ovat nyt arkkitehti Eero Ponkalan suunnittelemassa, 1970 rakennetussa taidemuseossa. Taiteellisista ansioistaan Liipolalle myönnettiin 1952 professorin arvonimi. Hänen julkisten töittensä määrä on runsas. Suomessa hänen tunnetuimmiksi töikseen mainitaan Helsingissä Kolmikulman puistossa sijaitseva Diana eli Tellervo Tapiontytär, Vaasassa sijaitseva Suomen Vapaudenpatsas ja Tampereella sijaitseva Kurun haaksirikon monumentti, josta museossa on luonnollisen kokoinen kipsivalos. Dianasta on museossa vain pienoismalli, jonka olen oheiseen kuvasarjaan suurentanut. Uuno Kailas löytyy pronssiin valettuna Helsingistä Hietaniemen hautausmaalta. 

 

Museossa on esillä monia Liipolan taiteelliseen tuotantoon olennaisesti kuuluvia muotokuvia: kipsi- ynnä muita päitä naapurin pojasta J. K. Paasikiveen. Patsaskilpailuun osallistunut K. G. Mannerheim pollensa selässä on mielestäni vähän outo, mutta aina ei voi voittaa. Esillä on myös puolisoille kuulunutta irtaimistoa sekä heidän muotokuvansa. Viimeinen otos on Liipoloiden sukuhaudalta. 

 

Kunnan ongelmana on vielä koskilaiselta Olavi Hurmerennalta lahjoituksena saatu tuhansien piirrosten kokoelma. Töitä on niukasti esillä Liipolan museossa ja kunnan kirjastossa.

patakoski

Kerran tai kaksi vuodessa olen täällä maamme luoteiskolkassa harrastanut kulttuurireippailua. Tällä kertaa suuntana oli Koski tl. Kuvissa on Paimionjoessa kuohuva Patakoski, joka voimiensa päivinä syksyin ja keväin syöksyi pyörittämään sahaa ja vehnämyllyjä. Viimeiset jyvät jauhettiin 1980-luvulla. Tarkempaa ajankohtaa en ole löytänyt. Myllyt ovat enää muisto vain: kaksi myllynkiveä ja rakenteiden jäänteitä. Myllärin asuntona toiminut talo rakennettiin 1800-luvun lopulla. Talossa ei ole enää savupiippuja, mutta sähkökynttilät loistavat kirkkaina. Matkan varsinaisena kohteena ei kuitenkaan ollut Hämeen härkätien varrella kuohuva koski ja sen ylittävä kirkkosilta, vaan kuvanveistäjä Yrjö Liipolan taidemuseo, jossa veistosten lisäksi on kuvia Olavi Hurmerinnalta, Matti Vainiolta sekä Orvokki Leinon suunnittelemia tekstiilejä. Seuraavassa jaksossa olen ehtinyt sinne. (Alin kuva: Koskilaisten omat)

kausivalo

tumppu hukassa

Suomen kirjakielen sana hukka (menetys, häviö; perikato; susi) esiintyi ensimmäisen kerran vuoden 1642 Raamatussa.